Toivon hetkellinen menetys, ripaus katkeruutta ja taas jaloilleen

 Tekeminen on takkuuntunut. Tiedän, että minun pitäisi tehdä tarkempi suunnitelma etenemisestä, tällä kertaa viittaan wannabe -akateemikon nk. uraan. Näköjään näin keski-ikäisenäkin sitä kaipaa aikaa, kun opettaja oli vieressä tai luokan edessä antamassa ns. idioottivarmat ohjeet, mitä seuraavan 45 minuutin aikana tulisi tehdä. Tosin niin idioottivarmoja ohjeita löytyi harvoin, että jokaisella oppitunnilla kaikki olisi mennyt käsikirjoituksen mukaan. Ehkä syy oli sama kuin nyt: käsikirjoitus puuttuu. 

Juuri nyt tunnen olevani varsin matalaa kastia. Työnhaku ei tuota tulosta. Olen miettinyt, että voisin ihan mielelläni esim. osa-aikaisesti olla kaupassa hyllyttäjänä, tai ylipäänsä tehtävässä missä tarkoituksena on siirtää tavaroita paikasta A paikkaan B. Kun CV:hen ilmestyi amk-tutkinnon lisäksi käsite "maisteri", tuntuu kuin tiettyjen työpaikkojen ovet olisivat sulkeutuneet. Juuri sopivasti niihin moniin muihin työpaikkoihin taas kokemusta on liian vähän, tai sitten jotain osaamista puuttuu. Yritä tässä sitten hankkia työkokemusta, kun kukaan ei sitä tahdo antaa. 

Niin, kannattaako itkeä blogissa oman elämän kurjuutta, mitä ei todellisuudessa edes ole? Jokaisella meistä on oma tapansa ilmaista tunteita sosiaalisessa mediassa. Itselleni on kuluneen 20 vuoden aikana kehittynyt jonkinlainen "moraalikoodisto", toki luonnollisesti yrityksen ja erehdyksen kautta. Tuo ilmaisu jotenkin positiivisempi, kuin sana mikä kuvaa sitä, millaista käytökseni todellisuudessani oli: idiotismia. Tein IRC-galleriassa lähes kaikkea, mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä: rohkeita kuvia, angstaamista, ja tietenkin flirttailua. Sisäisen psykologini mukaan hain kompensaatiota sille ulkopuolisuuden kelpaamattomuuden tunteelle, mitä olin kokenut peruskouluajoista lähtien. Sen ohessa että kuuntelin sisäistä psykologiani, jätin sen tekemät musteläiskätestit väliin, ja yritin korjata käytöstäni. 

En ole työvastainen, päinvastoin. Haluan töihin, tai sitäkin enemmän tohtoriopiskelijaksi. Määrittelen jälkimmäisen työksi. Joku paheksuisi "apurahoilla roikkumista". Mutta tarkemmin ajateltuna itsekukin työssäkäyvä ja jopa työhön roikkuu jonkinlaisten apurahojen varassa. Valtion, kunnan ja kaupungin leivissä työskentelevät saavat apurahaansa toimintaansa veronmaksajilta. Eri firmoissa työskentelevät firman voitoista. Sitä vain kutsutaan palkaisi. Sillä rahalla mahdollistetaan, että työntekijä voi tehdä niitä tehtäviä sovitun tuntimäärän saadakseen rahaa elämiseen. Tuota rahaa vain kutsutaan palkaksi. Toisaalta.. on hienempaa puhua kuukausipalkasta, kuin kuukausiapurahasta. 

Työllisyys ja työttömyys ovat kieltämättä mielenkiintoisia ilmiöitä. Jokainen hallitus tuntuu olevan pettymys. Seuraavissa vaaleissa voittaa lähes aina joku muu, sillä valitusta puolueesta on tullut vihatuin. Periaattessa ristiriittaista havitella voittoa, sillä siten tavoitellaan vituimman statusta. Mitä työllisyyden suhteen en ole täysin ymmärtänyt.. työttömyyttä pyritään vähentämään, mutta työpaikat eivät lisäänny. Itse olisin valmis myös osa-aikaiseen työhön ja näin ollen pienemmillä tuloilla. Maksaisin enemmän veroa, ja työttömyyspäivärahani muuttuisi palkaksi. 

Toki jos saan työpaikan esim. Kelasta, onko valtion budjetin kannalta tulos +/- 0? Toinen vaihtoehto olisi työpaikka työllisyyspalveluista. Voisin itse asiassa hakea. Siinä kohden jokin ympyrä olisi sulkeutunut. Olisiko tässä ratkaisu työttömyyteen? -Palkkatyö työllisyyspalveluissa. Kun tarkemmin ajattelee, sekä Kelassa että työllisyyspalveluissa olisi mahdollista luoda työpaikkoja varsin monille osaajille: terveydenhuoltoalan työntekijät työterveydenhuoltoon, pedagogisen koulutuksen saaneet koulutustehtäviin, lastenhoitajia työpaikan sisäiseen lastenhoitoon, graafisia suunnittelijoita, työhyvinvoinnin puolelle liikunta-alan ja kulttuurin ammattilaisia jne. Skenaarioni tosin näyttää luovan yhden, varsin sisäänpäinkääntyneen kokonaisuuden. Mutta.. työllisyysluvut lähtisivät nousuun? Työllisyyspalveluista tulisi uusi, työllisyyspalveluiden VR. 

Nyt, viimein vuodatettua tunteinani ja erityisesti turhautuneisuuttani, olisi kaiketi aika palata käytäntöön: mitä teen seuraavaksi päästäkseni edes johonkin suuntaan? Työpaikkahakemusten kirjoittaminen jatkuu, jotain on siis selkeää. Osoittaakseni aktiivisuutta ja ah niin suurta intoa, hain yhteen koulutukseen kehittääkseni IT-taitojani. Hienoa. Lisäksi mietin, hyötyisinkö kesäyliopiston kursseista. Varmasti kyllä, mutta mistä? Vaikken osaa vastata jälkimmäiseen, ainakin jokin asia on selvillä. Lisäksi pitäisi keksiä, mistä ihmeestä saan sellaista näyttöä CV:hen, että rekrytoija suostuisi vilkaisemaan hakemusta edes 20 sekuntia pidempään. 

Ja sitten wannabe-akateemikon polku: Ensinnäkin sana "polku" kuulosti mukavan runnolliselta ja luonnonläheiseltä. Eli varsin tervetullutta kontrastia tähän nk. city-ympäristöön. Ennen tätä lausetta ajatukseni pysähtyi, sillä en keksinyt taaskaan mistä aloittaa. No, jatkan suunnitelman kirjoittamista ja luen materiaaleja. Kannattavaa voisi olla myös palata tutkimuksen rakenteen hahmottelemiseen niin, että kokonaisuus myös syntyy. Itse asiassa hahmotelma on tehty, nk. ranskalaisilla viivoilla. Kas, tästähän voin suoraan lähteä tekemään pääotsikoita. Toivoa siis on?