Toinen päivä (todellisuudessa aika mones)

 Wannabe-akateemikon projekti nytkähti millimetrin sadasosan eteenpäin. Olen viime päivinä lähinnä tuijottanut tekstejä. -Saamatta mitään muuta aikaiseksi. Uskokaa tai älkää: tämä on normaalia. He onnekkaat jotka saavat jonain päivänä apurahan toimintaansa varten, voivat yksittäisinä päiväniä tienata käymällä tuijotuskilpailua edessä olevan materiaalin kanssa. Tämä on on vain sitä, miltä toiminta ulkoapäin näyttää. Jos tekijän pään yläpuolella näkyisi ajatuskuplia, sisältö ei olisi soveliasta julkaistavaksi. Tai vaihtoehtoisesti sisältö olisi niin epäselvää, että olisi resurssien haaskausta näyttää ajatukset visuaalisella tasolla. Yhteenveto: onneksi elämä ei ole sarjakuvaa. 

Minun käsitykseni uuden materiaalin läpikäymisestä: 

1. Selvitä mitä helkkaria otsikko tarkoittaa. Lue tekstiä, googleta, lue, googleta ja toivo että kärsivällisyytesi riittää loppuun asti. 

2. Selvitä mitä teksti tarkoittaa käytännön tasolla. 

3. Selvitä voiko tekstin merkitystä tulkita käytännön tasolla. 

4. Selvitä mistä saa lisää kahvia. 

5. Selvitä mitä olitkaan tekemässä. 

Selvitä, selvitä, selvitä. Selviä asioita on vähemmän, kuin seuraajia Mantan lakituksessa. Muitakin yhtäläisyyksiä on. Olin nuorena kahtena tai kolmena vappuna peräkkäin seuraamassa Mantan lakitusta. Yhtenäkään vappuna en sitä nähnyt. Mutta tiesin kyllä, mitä edessäni näköesteenä seisovien, päätä pidempien ihmisten edessä tapahtuu. Samalla tavalla tiedän mitä minun pitäisi tehdä tekstilleni, tiedän teknisesti tulevat vaiheet, mutta mentaaliset näköesteet häiritsevät etenemistä. 

Usein mietin, miten pirussa esimerkiksi nk. uraa tekevät ihmiset pääsevät eteenpäin. Okei, ymmärrän että he tekevät työtä. Minäkin teen, mutta työni ei tuota tulosta. Ehkä tekemisessäni menee jokin pieleen. Loppujen lopuksi metodi päästä eteenpäin olisi yksinkertainen: toimi ohjeiden mukaan. Tämä on perusongelmani. Innostuessani eksyn helposti asioihin, jotka eivät välttämättä ole olennaisia. Silti jumitun niihin, haluan tietää kyseisestä asiasta mm. kaiken. Ja näin heitin epäolennaisuuksille aikaa 2-3 tuntia. Sitten mahdollisuuteni työskennellä loppuukin. 

Olisipa akateemisella alalla (myös siihen pyrkivillä keski-ikäisillä) mahdollisuus avustajaan. Vähän samanlaiseen kuin peruskoulussa työskentelevät koulunkäyntiavustajat. Joku seuraisi vierestä että työskentelen. Kun keskittymiseni harittaa, hän ruoskisi minut takaisin olennaisen pariin. Ruoskinta kirjaimellisesti ei ole välttämätöntä. Jos laittaisin johonkin hakemuksen, jossa toivon itselleni ruoskijaa, on todennäköistä että kyseistä apua löytyisi ja runsaasti. Mutta tässä projektissa BDSM -alan ammattilaiset eivät ole avuksi. Korkeintaan he tekisivät istumisesta vähän kivuliaampaa. 

Olen vuosia ollut puolisalaa kiinnostunut neurologiasta. Kiinnostukseni kohdistuu siihen, kuinka aivoja voi "kouluttaa" tehokkaammiksi. Toisaalta haluan olla lempeä: Haluan panostaa myös aivojeni hyvinvointiin. Koska aivoille ei kaiketi voi antaa ainakaan turvallista rentouttavaa hierontaa, yritän löytää muita keinoja. Lobotomiakin todettiin huonoksi vaihtoehdoksi vuosikymmeniä sitten. Sen sijaan aivoilla tulee antaa tylsyyttä, aikaa ilman liiallisia ärsykkeitä, mediaatiota yms. Aivoja kehitetään aktiviteeteilla, jotka vaativat keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Lisäksi aivot kuulemma tykkäävät uusien motoristen taitojen opettelusta. Tarkennus: itse aivojen ei tarvitse opetella uusia motorisia taitoja, vaan aivot saavat nauttia käskijän roolista, kun esimerkiksi minä, suuri hyväntekijä aivoilleni yritän jonglöörata edes kahdella pallolla. 

Halusin haastaa itseni. Koska jonglööraaminen on äärimmäisen v**tumaista, olen yrittänyt korvata sen mm. ruutuajan vähentämisellä. Alkuperäinen lukema oli häpeällinen, suunnilleen seitsemän tuntia. Puolustuksena haluan todeta, että ajasta suuri osa meni mm. äänikirjoihin ja musiikin kuuntelemiseen. Valitettavasti se ei deletoi sitä faktaa, että roikuin ehkä vähän liikaa somessa. No, vähensin ruutuaikaa. Aikuiselle suositeltu maksimiaika on 2-3 tuntia. Olen päässyt ajan myötä alle neljään tuntiin. Toistaiseksi en ole havainnut merkittäviä muutoksia. Enemmänkin mietin, miten hitossa onnistuin roikkumaan puhelimalla tuplamäärän verrattuna nykyiseen aikaan. 

Palatakseni tekstin aloitukseen: Sain siis kokea pienimuotoista onnistumista. Jos josku olettaa, että vain tuijotan tekstejä ja kirjoitan satunnaisesti lauseen, tämä ei ole koko totuus. Ohessa haen töitä, sillä vihaan nykyistä statustani. Olen myös asettanut tavoitteita edellisenä iltana: tänään lapseni kanssa ulkoillessa yritän vaivihkaa tehdä hyppyharjoituksia. Lisäksi haluaisin yrittää saada päivittäisestä viulunsoitosta (siis sellaisen harjoittelusta) taas rutiinin. Ajallisesti rima on matalalla: 15-20 minuuttia. Ilmeisesti joudun kehittämään itseäni myös ajanhallinnassa.

 Asia mitä en ole saanut ratkaistua: Ärsyttävästi jumissa oleva niska, minkä taustalla kaiketi ovat aktiviteettini. Viulunsoitossa on vain jotain hienoa. Toki aidosti pidän siitä, mutta myönnän että siinä on jotain mukavan elitististä. Valitettavasti nuo mukavan elitistiset harrastukset ovat luonteeltaan puutteellisia. Niistä puuttuu kaksi oleellista asiaa: ergonomisuus ja naapuriystävällisyys. Toistaiseksi naapurini eivät ole valittaneet kummastakaan. Olisi toisaalta uusi kokemus saada postiluukusta lappu, jossa uhataan ottamaan yhteyttä isännöitsijään, mikäli tuolle pahasti jumissa olevalle niskalle ei välittömästi tule loppua. Lisäksi lapussa muistutettaisiin, että niskajumin olisi tärkeää loppua viimeistään klo 20:00, ja alkaa klo 07:00. 

En tiedä teenkö tuosta aloitteen talon järjestössääntöjen päivitykseen. Täytyy kaiketi vielä miettiä sitä, mitä tuollainen muutos hyödyttäisi. No, asukkaat saisivat viettää yönsä ilman niskajumeja. Tai ilman napaureiden niskajumeja. Aloitan kuitenkin lainaamalla tutkimusmetodeja käsittelevän teoksen.